YSÄRIKOHMELOILLA VOITTOON

Olemme perjantai-iltana kaupungilla. Nirso kävelee lenkkarit jalassa viisi metriä edellä, ja vilkuilee hermostuneesti aivan kuin kyttäisi kelloa. Ranteessa on uusi sykemittari. Syke on alle 90; rintaan kiinnitettävät anturit eivät ehkä ole vielä kostuneet tarpeeksi, joten mittaustulos ei ole luotettava. Nirso kiihdyttää vauhtia. Pistäydymme Kitchissä,  mutta ruokakaan ei enää maistu jännitykseltä. Helsinki City Marathon, 42 kilometriä ja rapiat, järjestetään seuraavana päivänä. Lapsesta asti maita ja mantuja juossut Nirso osallistuu marathoniin ensimmäistä kertaa.

Mini oli itse keksinyt että haluaa lasten juoksukilpailuun. Niinhän me sitten menimme.

Niin myös 3-vuotias Mini. Saman päivän aamuna järjestettävä Chiquita Minimarathon on lasten juoksutapahtuma. Nuorimmaiset taittavat kilometrin matkan vanhempien seurassa. Tyyli on vapaa. Olin niin ylpeä pienestä maratoonaristani, joka juoksi isompien vanavedessä tukka märkänä. Välillä vähän käveltiin, ja sitten taas spurtattiin.

Lähtövalmiina.

Perheessämme on siis jo kaksi maratoonaria. En ole koskaan pitänyt juoksemisesta. Enhän ollut koskaan oikein juossutkaan, mitä nyt koulussa pakotettiin 12 minuutin helvettiin. Viime syksynä aloitin oman juoksuohjelman, ja henkilökohtainen tavoitteeni oli juosta 60 minuuttia putkeen. Vauhti olisi toissijaista. Jossain vaiheessa selkäni hajosi, ja ohjelma jäi, mutta jatkoin pitkien kävelylylenkkien tekemistä. Viime viikonloppuna päätin kokeilla juosta 10 kilometriä. Tunteet olivat pelonsekaiset kun Nirso lähti jänikseksi mukaan. Tiesin että Nirso ei antaisi minun luovuttaa. Nirsolle 10 kilometriä on alkuverryttely, mutta itselleni se olisi suuri saavutus. Siitähän tässä on kysymys: itsensä ylittämisestä. Juoksin elämäni ensimmäisen kerran yli kymmenen kilometria, ja yli tunnin. Nyt mietin mikä olisi seuraava tavoitteeni. Se voisi olla että pystyn juosta 10 kilometria ja jopa nauttia siitä 😉

Juoksuharrastusta aloittelevan kannattaakin laatia realistinen juoksuohjelma ja realistiset tavoitteet. Yhden tavoitteen saavutettua voit asettaa seuraavan. Pidemmän aikavälin tavoitteeni on oppia pitämään juoksemisesta. Liikuntamuotona se kun sopisi kiireiseen elämäntyylini. Keskuspuiston lenkkipolut lähtevät lähes kotiovelta. Asenteen lisäksi varusteeni kaipasivat päivitystä. Motivoidakseni itseäni ostin uuden juoksuasun ja kevyet juoksukengät ysärikohmeloiden ja jumppahousujen tilalle.

Loppukiri stadikan maalille.
Kaikki olivat voittajia.
Outoa, mutta heti maaliviivan jälkeen lapsille tökättiin Chupa Chups-tikkarit käteen.
Onneksi äidin ruokahuolto pelasi.
En pysy maratoonarin perässä.
Nirson vuoro sitoa lenkkarinnauhat ja hölkytellä 42 kilometriä.

Nirson kurvatessa stadionin maaliviivalle silmäni kostuivat. Haluan olla vielä joku päivä itsestäni yhtä yhtä ylpeä kuin olin miehestäni ja Ministä.

Liemessä? Päivittäistä vertaistukea Liemessä-Facebook ryhmässä.

Arkistojen kätköistä

3 kommenttia

  1. Liina 19.08.2012

    Mä luulen, että pitää vaan juosta, kyllä siihen se endorfiinivaste joskus tulee mukaan 😀 Ja silti riippuu päivästä homma.

    Mulla on kyllä sama fiilis siitä, että juoksu on kuntoilumuotona erinomaisen kätevä – ei tarvitse liikunnan vaatimaan aikaan lisätä enää siirtymää jumppasalille. Kunhan muistaa venyttelyt.

    Vastaa
  2. Hannele 19.08.2012

    Upeita saavutuksia kaikki (1, 10 ja 42km), onnea! Sitä paitsi ruokahhuolto on olennainen osa onnistumisia.

    Vastaa
  3. Jenni 19.08.2012

    Nii-joo, se venyttely. Lämmittelen yleensä alkuun 10 min kävely ja lenkin jälkeen nopea venyttely sekä kävely. Pitänee petrata jos lenkit tästä pitenevät. Kävin muuten äsken juoksemassa 7 km uusilla lenkkareilla. Tuntui kevyeltä. Ositttain on varmasti henkistä. Nyt kun on juossut kerran 10 km niin 7 km ei tunnu enää yhtään niin pahalta ja tiedän että pystyn siihen.

    Kiitos Hannele! Pitää tosiaan syödä hyvin että jaksaa 🙂

    Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *