Skip to main content

Viime viikonloppuna vietettiin Epäonnistumisen päivää. Itsehän epäonnistun joka päivä; yrittäjänä, vanhempana, vaimona, ruokabloggaajana, ystävänä, tyttärenä. Epätäydellisyydestä kuitenkin vaietaan, myös ruokablogeissa. Pysähdyin aiheen äärelle vakavissani muutama viikko takaperin. Kuulin nuoresta anoreksiaan sairastuneesta tytöstä. Syyt sairauteen ovat varmasti moninaiset, mutta yksi asia kosketti erityisesti. Tyttö oli alunperin tutustunut ’terveelliseen elämään’ ja kapeaan ruokavalioon tiettyjen ruokablogien kautta. Tyttö ei voinut uskoa että ihailemansa bloggaaja söi oikeassa elämässä muutakin kuin blogissa näkyviä blogin tyyliin sopivia ruokia.

Jäin miettimään bloggaajan vastuuta kertoa rehellisesti arjesta. Joku haluaa blogata luomuruuasta, mutta mitä löytyy ruokalistalta kiireisimpänä arki-iltana? Tai raakaruokabloggaaja suitsuttaa viherpirtelöä, mutta on juuri täyttänyt vatsansa äidin leipomalla pullalla. Totuus on että arkeni ei näyttäydy pelkästään kauniina ruokakuvina, inspiroivilla resepteillä ja säännöllisellä ateriarytmillä.

Blogi reality – haaste bloggaajille

Haastankin bloggaajat kertomaan yhdestä arkipäivästään totuudenmukaisesti. Ei kaunistelua, ei stailausta. Vain totuus. Alla pala omaa arkeani viime perjantailta. Lisää filtteröimätöntä realitysaastaa tulossa tällä viikolla!

Kahvia koneeseen heti aamusta.

Perjantai 12.10.2012

Herätyskelloni soi klo 6:30. Silmänikään eivät ole vielä avautuneet, ja napsautan rutiininomaisesti espressokeittimen päälle. Mini havahtuu, ja aloittaa päivän väärällä jalalla. Nirso heittää edellisen illan puuron mikroon. Elämän eliksiiri alkaa valumaan Ranciliostani muodostaen créman oikeaoppisesti, mutta samassa –  ”Pyyyyhkimäään!”

Jätin ehkä kädetkin pesemättä, tajutessani että espresso on valunut jo yli optimaalisen 20 sekuntia. Nautin jättikupillisen laihaa sumppia aamupalaksi, ja kiiruhdan ovesta ulos. Joskus on hetkiä kun auto olisi ihan kätevä. Esimerkiksi silloin kun asiakaskäynti on Espoossa. HKL siivittää matkaani, ja läppärini on tungettu pohjattomaan käsilaukkuuni. Sillä välin kun istun bussissa Mini ja Nirso valmistautuvat tarhaan lähtöön. Minin sukkahousut ovat kittaset, ja syyshanskat liian heppoiset. Kynnet ovat taas kasvaneet pitkiksi ja otsatukka roikkuu otsalla. ”Äiti kyllä hoitaa, heti kun kiire helpottaa.”

Eihän se ole helpottanut, päinvastoin. Alle kaksi viikkoa uuden yritykseni lanseerauksesta, ja en voisi olla tyytyväisempi vastaanottoon. Samaan aikaan haukon happea. Kova työni ja panostukseni yritykseen tuntuu olevan niin kovin usein pois perheeltäni. Mistään muusta en pode niin paljon huonoa omaatuntoa. Perheen ja uran yhdistäminen menestyksekkäästi tuntuu toisinaan mahdottomalta tehtävältä.

Suu vaahtosi ja tajusin että en huomannut syödä palaveritarjoiluita. Syön 2 euron kinkku-aurajuustopiirakan ja kulautan sumpit Espoolaisessa ostarikahvilassa. Aamupala ja lounas samassa. Kuinka kätevää! Palaan työhuoneelleni, ja vastassa on jättämäni tiskikasa. Käyn heti ensimmäisenä sen kimppuun. Tiskattuani luen työmeilit. Joku on jo ehtinyt lähettää joukkomeilin haisevasta tiskialtaasta koko työhuoneelle kirosanojen saattelemana.

Iltapäivällä istun työhuoneella kaaoottisen kuittikasan keskellä. En ole hoitanut paperihommiani säntilliseen tapaani kesälomien jälkeen. Olen maksanut laskuja myöhässä. Saan paperit ojennukseen ja yritän tehdä lähtöä. Mieleeni muistuu yksi toisensä jälkeen pieniä asioita joita en ole ehtinyt tehdä. Viestejä Facebookissa joihin en ole vastannut. Kuvia joita en ole lähettänyt. Ystäviä joille en ole soittanut. Lopulta päätän vain lähteä. On perjantai ilta, ja isälläni on lauantaina 60-vuotisjuhlat. Käyn hakemassa lahjan keskustasta tyypillisesti viime tingassa. Kotona odottaisi lasagneainekset, mutta kinkku-aurajuustopiirakka ei pidä enää nälkääni. Kurvaan Puttesiin pizzalle ja viinilasilliselle. Kaikki meni, vaikka viereisessä pöydässä istuva roteva mies pitelee vatsaansa. Postaan Liemessä-Facebook ryhmään kuvan pizzasta. Lopputulos: taas yksi tykkääjä vähemmän.

Saavun kotiin ja koti on kuin pyörremyrskyn jäljiltä. Tunnen kuinka voimat pakenevat ja yritän hetken levätä sohvalla. Vielä pitäisi kuitenkin jaksaa leikkiä tyttäreni kanssa. Olenhan ollut ”jossain huitelemassa”. Pölyn laskeudettua ja Minin mentyä nukkumaan, juon vielä kupposen teetä.

Vaikka elämä on joskus kaaosta, ja epätäydellistä, niin ainakin se on elämänmakuista! Pyrin löytämään myös niitä pieniä ilon aiheita ja kauniita asioita arjen keskeltä. Ehkä siitä on kuitenkin blogissanikin pohjimmiltaan kysymys.

Liemessä? Päivittäistä vertaistukea
Instagramissa @liemessa
Snapchatissa @liemessa
Liemessä-Facebook ryhmässä.
Liemessä? Päivittäistä vertaistukea
Instagram @liemessa
Facebook.com/liemessa

23 Kommenttia

  • Anonyymi sanoo:

    Todella hyvä idea! Joskus blogeja lukiessa tulee kieltämättä sellainen olo, että itse on huono ja laiska, kun ei jaksa tai osaa laittaa samanmoisia aterioita.

  • Jenni sanoo:

    Kiva kuulla että totuuden kuuleminen helpottaa 🙂 Ei aina ehdi, jaksa tai pysty. Ei todellakaan kannata potea huonoa omaatuntoa. Ja jos joskus jaksaa tai pystyy, niin iloitaan siitä!

    Jenni

  • Tusla sanoo:

    Jepjep, ei se ole elo pelkkää samppanjaa, kauniita kattauksia ja kolmen ruokalajin illallisia meilläkään… Hyvä teema ja hieno haaste! Yritän ehtiä mukaan. Niinpä niin, ehtiä..

  • Kiinnostava kysymys, tuosta vastuusta. Minulta on kysytty sitä kameroiden edessä reilu viikko sitten. Vastasin, että olen itse ajatellut asian toisinpäin: minulla on vastuu levittää tietoa, josta voi olla jollekulle hyöytyä. Ja toisaalta: koska blogini on yhtä kuin minä, niin niin kauan kuin olen itseni vilpittömästi, olen vakaalla pohjalla. Siinä tullaan juuri tuohon mainitsemaasi rehellisyyteen; mitä se on? Ei ole olemassa mitään ”totuutta”, on vain subjektiivisia tulkintoja ja kokemuksia.

    Ihmiset käsittävät sisällöt eri tavoin. Voi hehkuttaa viherpirtelöä ja syödä myös pullaa, jos ei väitä tekevänsä toisin. Lukija saattaa kuvitella, että blogaaja ei syö muuta. Onko blogi ruokapäiväkirja vai reseptiaitta? Mikä velvollisuus on puhua ”totta” blogaajana? Miksi ihmiset saavat kommentoida ilkeästi vain ilkeyden vuoksi? Toisaalta netti on täynnä shaibaa, missä menee mikään raja? Enkeli-Elisa?

    Ja mikä sitten on (tieto-)kirjailijan vastuu? Itse sössin terveyteni erityisesti yhden kirjan perusteella. Sen kirjoittaja uskoo edelleen samoihin totuuksiin, kuin jotka osoittautuivat omalla kohdallani ”vääriksi”. Yhtä hyvin kyseessä voisi olla fiktiivinen pamfletti tai vaikka romaani minämuodossa, jolloin sitä helposti pidetään kuvauksena kirjailijan omasta elämästä. Jos päähenkilö viiltelee itseään, onko lukijan saama idea siitä kirjailijan syy?

    Blogatessa laittaa itsensä myös hyvin alttiiksi. Riippuu tietysti blogaajasta. Oma blogini on prosessi, evoluutio siitä, mistä olen tullut, mihin olen menossa. Kukaan ei tiedä, mihin kaikki päätyy, tai päättyy, tai päättyykö mihinkään. Palautetta siitä, miten ihmiset ovat kokeneet jutut, ohjeet, reseptit, rehellisyyden, tulee välillä, mutta suurin osa ei tietenkään koskaan kommentoi. Mikä on lukijan vastuu? Blogit ovat vastavuoroisia, blogaajalta voi usein kysyä asioita.

    Nojoo, meni vähän diipiks, mutta siellä ollaan nyt sitte! Dipis shitis 😉

  • Tai diipis shitis, tai ehkä dipattuna shitis! Täähän on ruokablogi. 😛

  • Yaelian sanoo:

    Kiva idea! Elämähän on arkipäivää yleensä, jota sitten piristetään jollain kivalla;D

  • Jenni sanoo:

    Vähemmän-diippi pääpointtini oli siis että haluan välillä näyttää myös heikkouteni, ja sitä kautta itseasiassa kannustaa muita kokeilemaan ja voittamaan pelkonsa. Täydellisyys ei ole mielenkiintoista. Ei ruuanlaitossa, ei ulkonäköihanteiden tavoittelussa, eikä elämässä.

    Ja nyt dipataan syvälle!

    Erilaiset mielipiteet, periaatteet, uskomukset ja tapa kertoa ympäröivästä todellisuudesta, eivät ole vaarallisia kun niitä ei esitetä mustavalkoisena. Niinkuin sanoit, blogiympäristö on mitä paras alusta vuorovaikutukselle. Lukijalla on myös vastuu, ehdottomasti. Medialukutaitoa voisi opiskella jo koulussa. Mutta silti mielestäni blogeissa on toisinaan samaa täydellisyydentavoittelua ja luodaan epärealistisia mielikuvia samaan tapaan kuin vuosikymmeniä naistenlehdissäkin. Omassa blogissani siis myös, myönnän!

    ”Oma blogini on prosessi, evoluutio siitä, mistä olen tullut, mihin olen menossa. Kukaan ei tiedä, mihin kaikki päätyy, tai päättyy, tai päättyykö mihinkään.”

    Niin hyvin sanottu. Itsensä alttiiksi laittamisessa vallitsee tietynlainen kauhun tasapaino. Samoin omien virheiden myöntäminen tai mielipiteen muuttaminen julkisesti vaatii rohkeutta. Blogi kasvaa minun mukana, ja minä blogin mukana. Paljon helpompi olisi vain poustailla kakkureseptiä toisen perään, vuodesta toiseen. Ainiin, sitäkään en osaa vieläkään kovin hyvin 😉

  • Hieno haaste! Vertaistuki arkitarinoiden muodossa on jakamisen ja lukemisen arvoista (ja ah niin lohdullista aina toisinaan) 🙂

  • Jenni sanoo:

    Heidi: Jos blogin nimi on enne…Liemessä..Kärähtäneet. Ei tarvitse vääntää rautalangasta että kaikki ei aina mene oikeasti ihan putkeen meidän keittiöissä 😀

  • Outi Rinne sanoo:

    Jes, asiaa muutenkin kuin ruokateeman osalta! Perästä kuuluu.. 🙂
    Nimimerkillä ”Äidillä on nyt vähän kiire”.

  • may-aa sanoo:

    ompas mielenkiintoista ja hieno haaste. toivottavasti kukaan ei luule että syön vain kakkuja. tainoh.. kyllähän sitä makeaa tulee syötyä välillä päivittäin. 😀

  • Hayley sanoo:

    Hyvän ja tärkeän aiheen nostit esille! Minulle yksi suuri kysymysmerkki on se, mihin monessa blogissa jatkuvana virtana esiteltävät tuhdit makeat herkut katoavat! Ja en nyt puhu kondiittoreista asiakastilauskuvineen, vaan kotikokkailijoista. Edes suurperhe ei upottaisi niitä määriä leivonnaisia vaikka kahvittelisi kahdesti päivässä?

    Se, onko oma blogi utopistinen haavelinna, monipuolisen rehellinen päiväkirja vai inhorealistisella kritiikillä varustettu pakina, on minusta kuitenkin tyylikysymys (perusedellytys netissäkin terve vastuullisuus ja hyvän maun noudattaminen). Jokaiselle löytyy jotain! Joskus on kiva lukea muiden arkioikaisuista ja kommelluksista, mutta eräiden blogien viehätys perustuukin täydellisyyden vaikutelmaan, jonka rikkominen olisi pettymys. 😛

    Oma lähestymistapani on päiväkirjatyyppinen bloggailu. On arkiruokia, joskus niitä oikaisuja ja keittiömokiakin. Mutta tottakai erityisesti uusien, erikoisempien ja näyttävien juttujen esittelyä… oman muistin tueksi ja muidenkin inspiraatioksi.

  • Jenni sanoo:

    Tusla, ehdit varmasti osallistua. En halunnut laittaa haasteelle mitään takarajaa tai aikataulua. Lisäpaineita tässä nyt vähiten tarvitaan!

    Outi ja May-aa, odotan mielenkiinnolla millainen arkenne on.

    Ja May-aa! Mihin nuo kakut uppoaa? 😀 Ilmeisesti jäävät lenkkipolulle…Aika uskomattoman duunin olet tehnyt. Juoksin kesällä elämäni ensimmäisen kerran 10 km, ja marathon tuntuu vielä kovin kaukaiselta ajatukselta. Nyt en ole taas juossut kuukauteen yhtään.

    Hayley, samaa ihmettelin esimerkiksi hoikan May-aan kohdalla. Itse olen kyllä toisinaan lähettänyt leivonnaisia Nirson matkassa työpaikalle, tai tuonut työhuoneelle muiden riesaksi.

    Minusta on mielenkiintoista vaikka täydellisyyden verhoa raotetaankin, ja näytettäisiin pala arkea. Vaikka vain yhdessä postauksessa ja yhdeltä päivältä. Kyllä minäkin inspiroidun enemmän kauniista ruokakuvista ja erikoisemmista jutuista, mutta reality-junkiena totuus kiinnostaa 🙂

  • Heleen sanoo:

    Meitä on moneksi, niin blogeissa kuin tosielämässä. Jokaisella on tapansa molemmissa. Ehkä omassa kokkauksessa ja muissakin harrastuksissa se promoottori on nykyisin aina uuden oppiminen ja vähän sinne täydellisyyteenkin pyrkiminen. Haastetta pitää myös olla. Arkikokkausta tällä erää yhden hengen taloudessa on tähteiden lämmittäminen ja voileivät; arki on välillä juhlapäivä ja juhla arkea, mitä ruoanlaittoon tulee. Kun työputkessa paahtaa viikot läpeensä vuodesta toiseen, arjen luksusta ja iloa tuottavat kauniit ruokakuvat ja herkulliset ohjeet huumorilla höystettynä. Osaa blogeista seuraa taitavan, hauskan, koskettavan kerronnan ja ehkä realisminkin vuoksi, osasta etsii uutta innoitusta pelkästään reseptien muodossa. Leipominen ja kokkailu on rentouttava harrastus, jossa jää vähemmän ongelmajätettä kuin muissa rakkaissa harrastuksissa (esim. öljymaalaus). Leipomukset tulee pääsääntöisesti jaettua ympäriinsä, joskus niitä pyynnöstäkin teen. Tulee toki maisteltua itsekin, täytyyhän tietää miltä maistuvat, mutta vähempikin maistelu tietysti riittäisi:).
    Ehkä tartun haasteeseen; tosin se ”muu arki” on tylsä ja todennäköisesti kuitattu parilla lauseella…

  • Mielenkiintoinen haaste ja tärkeä asia! Arkinen ruokapäiväkirja tulossa myös täältä 🙂

  • Jenni sanoo:

    Ihanaa kun tartutte haasteeseen! 🙂

    Totta, blogia kirjoittamalla tulee haastettua itseään reseptien ja kuvien kautta. Ja ennenkaikkea kokeiltua uutta!

    Heleen, omasta mielestä arki voi olla tylsä, mutta kyllä minä mielellään lukisin arjestasi. Varmasti erilainen kuin omani ja mielenkiintoinen. Inhimillinen!

  • may-aa sanoo:

    Itse keksin aina kaiken maailman kissanristiäisiä, jotta saan kakun kaupaksi, mutta kyllä syöminen on edelleen leivonnan mielenkiintoisin puoli ja kulhojen pohjat maistuvat paremmilta kuin valmiit herkut. 🙂

  • Hayley sanoo:

    Aikaisempiin juttuihin ja myös May-aa n kommenttiin liittyen pari ajatusta:

    Kunhan terve tasapaino säilyy, on asiat kohdallaan. Uusien reseptien ja ideoiden kokeilu keittiössä, läheisten ilahduttaminen ja omilla kätösillä puuhailu ovat pelkästään positiivisia asioita. 🙂 Kunhan tiskeistäkin huolehditaan… Mutta jos tekeminen tähtää vain mahdollisimman usein tapahtuvaan herkkujen käsittelemiseen ja työstämiseen niistä lainkaan itse nauttimatta, liikutaan jo aika riskialttiilla vesillä.

  • Lotta sanoo:

    Haasteeseen vastattu. Onneksi kauneus on katsojan silmässä.

  • may-aa sanoo:

    apua, miulla blogi realityyn sattui kyllä erittäin karu päivä mutta kyseessä olikin ensimmäinen vapaa ilta kolmeen viikkoon. arkipäivät ovat paljon tasapainoisempia, mutta nyt oli kiire rakastamieni ihmisten luo.

  • arleena sanoo:

    Eikö ruokablogeja ole enemmän kuin mitä listassasi on ?
    Kyseessähän on Suomen ruokablogit ?

  • Jenni sanoo:

    Kiva kun osallistutte! 🙂 Ajattelin pian kerätä vielä yhteenvedon kaikista Blogi realityyn osallistuneista.

    Arleena, ruokablogeja on varmasti vielä enemmänkin. Satoja! Listaan olen kerännyt kaikki jotka ovat pyytäneet bloginsa listaan. Tietysti olettaen että kyseessä on jonkinsortin ruokablogi 🙂

    Sivustolle voi ilmoittaa bloginsa! Vaikka kommentoimalla sivulle ja jättämällä urlin tai viestiä osoitteeseen [email protected].

  • Muna-sinko sanoo:

    Todella hauska haaste! Löysin sen Sorsanpaistaja-blogin kautta ja päätin tehdä oman reality postaukseni, vaikka blogini kovin piskuinen onkin eikä edes puhtaasti ruokablogi.

    Tämä haaste pitäisi muuten ehdottomasti viedä myös sisustus- ja muotiblogeihin. Siellä sitä sliippausta ja lavastamista vasta onkin. 😉

Jätä kommentti