UUSI ALKU

Yhdeksäs hääpäivä.  Päivä, jota ei koskaan pitänyt tulla. Ainakin olin siitä täysin vakuuttunut pakatessani vuosi sitten tavaroitani perheemme yhteisestä kodista. Yhteiselo ja arki oli käynyt mahdottomaksi ja lopulta kukaan ei enää voinut hyvin. Koin yrittäneeni ja antaneeni kaikkeni. Voimani olivat aivan loppu. Asumusero tuntui ainoalta vaihtoehdolta ja siinä kohtaa myös lopulliselta. Lapset jäivät ainakin alkuun yhteiseen kotiimme, että arki pysyisi heille vielä mahdollisimman tasaisena ja muutokset tapahtuisivat hiljalleen.  Asuimme Nirson kanssa vuoroviikoin pienemmässä vuokra-asunnossa kotimme lähellä ja vuoro viikoin lasten kanssa.

Elämänmuutos oli hurja. Olimmehan tehneet matkaa yhdessä jo hyvän osan aikuisikäämme – 12 vuotta. Pelkästään asumiseen liittyvät käytännönjärjestelyt ja uuden elämän opettelu vei energiaa, mutta minua vei eteenpäin usko, että joku päivä kaikki olisi vielä paremmin. Vanhaan ei olisi enää paluuta.

Arki asettui. Alun kaaos muuttui suruksi ja yksinäisyydeksi. Tinderin sijaan käänsin katseeni itseeni. Yht’äkkiä minulla oli vuoroviikoin kaikki maailman aika. Täytin vapaa-ajan kalenteria palkkaamalla personal trainerin, salilla huhkimalla, valokuvaamalla, viettämällä paljon aikaa metsässä ja näkemällä ystäviä ja perhettä. Pian ymmärsin, että voisin yrittää suorittaa surua pois ja painaa sitä syvemmälle, mutta en pääsisi eteenpäin ennenkuin itkut on itketty ja kohtaan tämän kaiken. Kohtaan tekemäni virheet. Kohtaan kaiken pettymyksen, häpeän ja huonon omatunnon liiton loppumisesta. Ja niin minä itkin.

Surin, että minulla ei enää ollut yhtäkään aikuista, joka todella oikeasti tuntisi minut. Kumppania joka olisi nähnyt minut haavoittuneena, auki ja kokonaan – hyvineni ja huonoineni puolieni. Hiljalleen pystyin tuntemaan myös kiitollisuutta siitä, että olin saanut kokea sen elämäni aikana. Eihän sekään ole itsestäänselvyys. Olin myös kiitollinen lapsistani ja kuinka paljon iloa he tuovat elämääni. Lasten kanssa ei muutenkaan ehtinyt suremaan. Rutiinien oli rullattava.

Hetkittäin jopa nautin yksinolosta, vaikka edelleen tunsin yksinäisyyttä. Aivan kuin viime keväänä olisin käynyt läpi toisen itsenäistymistaistelun, mutta nyt selkeästi aikuisiällä.  Minä selvisin. Hän selvisi. Lapset selviävät. Me kaikki selviämme – vaikka sitten erillämme. Asumuseron ja itsenäistymisen edetessä välimme Nirson kanssa paranivat pienin askelin. Saatoimme viettää välillä sunnuntaita yhdessä koko perhe. Aloitimme taas yhdessä terapian, vaikkakaan emme enää pariskuntana. Faktahan oli,  että toisistamme emme tulisi lasten myötä koskaan pääsemään eroon. Toimeen oli vähintään tultava.

Asumuseron myötä emme olleet enää toisillemme itsestäänselviä. Mikään ei ollut enää itsestäänselvää. Vanhaan suhteeseen en enää palaisi. Jos edes leikkisimme ajatuksella yhteenpaluusta, meidän tulisi rakentaa uusi suhde.  Suhde joka perustuu avoimmuudelle,  kunnioitukselle, hyväksynnälle, kuulluksi tulemiselle ja rakkaudelle. Teimme pienen ihmiskokeen ja muutimme kesäksi saman katon alle Suomenlinnan kesäasuntoon. Suomenlinnassa rakensimme suhdettamme uuteen uskoon palikka palikalta. Koin uudelleen rakastumisen tunteita. Välillä mieleni valtasi pakokauhu: mitä jos tämä ei kestäkään ja palaamme taas vanhoihin toimintamalleihin?

Lopulta oli pakko päättää. Ottaisinko riskin ja kuuntelen sydämmeni ääntä? Ymmärsin, että ei elämässä ja rakkaudessa kukaan saa mitään takeita. On vain tämä hetki ja tunne siitä, että haluan jatkaa yhdessä. Muuttolaatikoita on siis taas vaihteeksi suhattu eessuntaas. Tällä kertaa muutimme kaikki saman katon alle 55-neliöiseen ”sinkkuboxiimme” ja vanha kotimme menee myyntiin. Tarkoitus on rauhassa katsella uutta kotia uudelle alulle. Uskon, että näiden vastoinkäymisten jälkeen olemme vain parempia puolisoita toisillemme ja vahvempia. Rakastan sinua Nirso. Kaiken tämän jälkeen – ja erityisesti siksi.

Liemessä? Päivittäistä vertaistukea
Instagram @liemessa
Facebook.com/liemessa
Brunssikirja – Brunch all day – tilattavissa nyt Adlibris verkkokaupassa!